— Hän on onnellisempi kummitätinsä luona, hänen lastensa seurassa.
— Sinä ajattelet ainoastaan muita.
— Onhan se velvollisuuteni.
Kristina ei lausunut mitä hän ajatteli: "minä en tahdo antaa lapseni kuulla niitä kovia sanoja, joita joskus lausutaan hänen äidilleen, sentähden luovun ilosta pitää häntä luonani."
— Sinä olet totisesti paljon jalompi kuin minä, jatkoi Olavi, — sillä sinä elät ainoastaan tehdäksesi minut onnelliseksi, ja minä, voi hyvä Jumala, mitä teen minä sinun hyväksesi?
— Mitä sinun sitte pitäisi tehdä?
— Sinä et aavista, Kristina, miten minuun on koskenut tuo lintu… tiesinhän minä miten sinä siitä pidit ja minä ryöstin viattoman ilosi.
— Suurin iloni on palvella sinua.
Olavi sulki hänet syliinsä.
— Suo minulle anteeksi, Kristina! Lupaan tulla toisellaiseksi!