Seuraavana päivänä kutsuttiin Olavi sairaan luo. Kristina jäi yksin kotiin. Mutta kaikki hänen surulliset ajatuksensa olivat poissa, hän asteli kuin tanssien. Lähtiessään oli Olavi suudellut häntä ja sanonut: "minä ikävöin takaisin luoksesi, olemme liian kauvan olleet erossa!"
Kristina puhalteli huolellisesti pois tomuhiutuoita hänen papereiltaan ja laski suojellen kätensä niiden päälle.
— Te pahat paperit, kuiskasi hän, — te olette vieroittaneet hänen sydämensä minusta, mutta tästälähin tahdon rakastaa teitä hänen tähtensä.
Hän astui ikkunan luo, avasi sen ja loi katseensa sinnepäin minne lintu oli lentänyt.
— Ja sinua, pikku karkulainen, en enään kaipaa, sillä nyt olen voittanut sen, joka on minulle paljon rakkaampi!
Päätään nyökäyttäen heitti hän lentosuudelman ulos ikkunasta.
Sinä hetkenä oli hän sama nuori, onnellinen tyttö, kuin se, joka
neljätoista vuotta sitte ujona, punastuen oli ojentanut mestari
Olaville kätensä.
Samassa koputettiin oveen.
Kristina säpsähti. Ettei nyt koskaan saanut olla rauhassa!
Ensin täytyi hänen sulkea ikkuna ja pyyhkiä silmänsä.
Taas koputettiin oveen, mutta paljon lujemmin.