— Se ei ole tarpeellista, sillä eihän talossa ole muita kuin minä.
— Taloudenhoitajatarko?
— Ei, vaan vaimo.
— Pappi ei mene naimisiin… se sotii lakia vastaan.
— Se on julma laki, jota ei Olavi tottele.
— Sentähden hän onkin kadotettu.
— Ajatelkaa toki, että hän on poikanne!
— Luopio hän on!
Vanha rouva oli hirveän näköinen. Ryppyiset, pergamentinkarvaiset kasvot vääntyivät suonenvedontapaisesti ja pienet silmät säkenöivät pidätetyn vihan vimmassa.
Sanomaton sääli valtasi Kristinan mielen. Olihan hän tänä hetkenä niin onnellinen ja tahtoihan hän tehdä mitä ikinä taisi Olavin äidin hyväksi. Heittäytyen polvilleen hänen eteensä, virkkoi hän: