— Äiti, älkää enään kiduttako meitä ja itseänne… me saattaisimme elää niin onnellisina yhdessä!
— Sinä käärme, sinä hylky, sinä hänet viettelit!
— Mihin? kysyi Kristina hämmästyneenä.
— Avioliittoon, joka on häpeä!
Tämä oli Kristinalle liikaa.
— Te ette tiedä, mitä sanotte, huudahti hän ja nousi.
— Enkö tiedä! huusi äkäpussi. — Kirottu olkoon se päivä, jolloin poikani synnytin, mutta kaksinkerroin kirottu olkoon se päivä, jolloin otin talooni sinut, sinä heittiö, joka olet myrkyttänyt koko elämäni!
Kristina oli käynyt kalpeaksi kuin vaate.
— Suokoon teille Jumala anteeksi, niinkuin minä sen teen, lausui hän ja liitti kätensä lujasti ristiin, ikäänkuin siten lieventääkseen henkistä tuskaansa.
— Tekö suotte minulle anteeksi, te, jonka pitäisi madella jalkaini juuressa ja suudella tomua niiden alla!