— Te ette tiedä, mitä sanotte, toisti Kristina ja aikoi lähteä huoneesta.
— Enkö tiedä? kirkui vanhus.
Samassa tuli Olavi.
— Tuo väittää, etten tiedä, mitä sanon! jatkoi eukko, kääntyen poikansa puoleen.
— Kristina, virkkoi Olavi, — hän on äitini.
Kristina ymmärsi, että hänen miehensä häntä nuhteli ja kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään.
— Hän on lausunut minulle kovempia sanoja kuin koko elämäni aikana olen kuullut, virkkoi hän. — Minä kärsin niitä niin kauvan kuin taisin, mutta sitte koetin lohduttaa itseäni sillä, ettei hän tietänyt, mitä sanoi.
— Luota sinä vaan häneen ja halveksi äitiäsi, joka astelee haudan partaalla! huusi eukko.
— Jätä meidät kahden, pyysi Olavi lempeästi.
Kristina läksi paikalla.