— Äiti, sinä kohtelet häntä kovuudella.
— Tällaisia sanojako minun täällä pitää kuulla! Vanha rouva peitti kasvot nenäliinalla.
— Rauhoitu hiukan!
— Mitä sinä minusta?
— Voi vanhaa äiti raukkaani!
— Nyt lausuit ensimäiset todet sanasi… Kuinka minä olen rakastanut sinua ja Lauria ja mitä surunlapsia teistä on tullut! Luuletko sen minua lohduttavan, että Lauri on arkkipiispana ja sinä kirkkoherrana Tukholmassa, kun molemmat olette antautuneet saatanan palvelukseen?… Parempi olisi ollut, jos kumpikin olisitte ottaneet taloonne jalkavaimon kuin että menitte avioliittoon; äpäriä ovat lapsenne ja jalkavaimoja niinkutsutut vaimonne, kuiskasi eukko ilkkuen.
— Erehdytpä suuresti, vastasi Olavi suuttumustaan hilliten; —
Kristina on laillisesti vihitty vaimoni.
— Saatanan, mutta ei Jumalan edessä.
— Huomaan, ettei sinun uskoasi millään saa horjumaan.
— Tulin tänne kertomaan sinulle, että kaikki omaisuuteni lankeaa luostarille, virkkoi vanha rouva, luoden poikaansa terävän silmäyksen.