Olavi epäili rientääkö hänen perässään; mutta sitte otti hän kirjeen ja astui huoneeseen.
Se oli hänen veljeltään, arkkipiispalta.
Tämä oli saanut kuninkaalta kirjeen, joka kuului: "Me pidämme sellaista saarnaa enemmän yllytyksenä kapinaan ja levottomuuksiin kuin kristillisenä opetuksena. Meitä vastaan on nyt täällä Tukholmassa saarnatuolista lausuttu sellaisia solvauksia ja moitteita, ettei hallituksemme muka ole lempeä; mutta Kristus on opettanut, että saarnaajan kerran tai kolmasti tai neljästi on kahdenkesken kehoittaminen erehtyvää parannukseen, eikä, niinkuin nyt on tapahtunut, heti lausuminen hänen vikojaan julkisuudessa."
Arkkipiispa kehoitti veljeään ajattelemaan, miten paljon pahaa tuollaiset saarnat vaikuttavat, tuottamatta mitään hyötyä.
Olavi tuskin uskoi silmiään. Hän oli ollut niin varma siitä, että Lauri veli ihailisi sitä rohkeutta, millä hän oli lausunut totuuden ja ehkä ainoastaan olisi huolissaan veljensä teon seurauksista; mutta nyt ei hän maininnut niistä sanaakaan, puhui ainoastaan itse Olavin teosta. Sitä ei Olavi ymmärtänyt.
Hän vaipui niin syviin ajatuksiin, ettei hän huomannut Kristinaa, joka oli astunut huoneeseen ja joka vanhan tapansa mukaan ei uskaltanut häntä häiritä.
— Olavi! virkkoi hän vihdoin.
— Mitä sinä tahdot?
— Oletko sinä pahoillasi minulle?
— Anna minun olla rauhassa!