— En tehnyt väärin, lausui hän nöyrästi, — mutta en saattanut kestää sellaisia solvauksia.

— Äiti raukkani!… Hyljättynä kulkee hän niinkuin minäkin!

— Sinäkö, Olavi?

— Kuka minua ymmärtää?… Sinä et! Olavi loi häneen rajun katseen. — Kuka antaa töilleni tunnustusta?… Ei kukaan muu kuin vanha, rehellinen Lauri Antinpoikani!

— Onko jotakin tapahtunut? kysyi Kristina säikähtyen.

— Mitä sinä niistä ymmärrät!… Minä lähden hänen luokseen ja viivyn poissa koko päivän!

Mestari Olavi oli toiminnan mies. Rajun hevosen lailla karkasi hän keskelle taistelun tulta, vähääkään välittämättä itsestään. Mutta samaa ystävää, jonka edestä hän eilen olisi ollut valmis heittämään henkensä, katseli hän tänään vihollisena, jollei hän kaikissa suhteissa vastannut hänen toivomuksiaan.

Sentähden oli hänen merkityksensä ensi taistelussa arvaamaton; hän ei katsonut oikeaan eikä vasempaan, hän näki ainoastaan päämäärän; omasta elämästään ei hän välittänyt vähääkään. Uskonpuhdistuksen edistäminen oli hänelle a ja o.

Raamatunkäännöstä tehdessä syntyi hänen ja kansleri Lauri Antinpojan välillä ystävyysside, jota tuskin kuolemakaan katkaisi. He oppivat molemmat tämän jokapäiväisen seurustelun aikana kunnioittamaan ja tuntemaan toisiaan. Kuninkaan kansleri oli tosin sekä vanhempi että omisti laajemmat tiedot kuin nuori kaniikki, mutta molempia innostutti rakkaus samaan uskoon ja vanhurskauteen, jota heidän työnsäkin tarkoitti.

Niin kauvan kuin Kustaa askel askeleelta asteli heidän rinnallaan, eivät he huomanneet hänessä mitään vikoja, vaan ainoastaan hyveitä. Mutta kun ei hänen mielestään heidän työnsä kantanut niitä hedelmiä, joita hän oli toivonut, niin alkoi hän miettiä, eikö kirkollisia asioita ehkä voitaisi järjestää tanskalaiseen tai saksalaiseen malliin, ja sentähden viipyivät piispannimitykset. Nyt huomasivat molemmat uskonpuhdistajat, etteivät he enään kulkeneet samaa tietä kuin kuningas ja etteivät he voineet poiketa hänen tielleen.