— Sitä mahdollisuutta en koskaan ole ajatellut; saattaisikohan käydä sillä tavalla?

— En tiedä; se ajatus juolahti äkkiä mieleeni.

— On ainakin hyvä, että yhdessä saamme lähteä Örebrohon.

Kristina tunsi kuinka vähäarvoinen hän oli heille molemmille! Mutta hän ei saanut häiritä heitä kyynelillään ja tuskallaan. Ainoastaan ensi hetkessä oli tunne näyttänyt voittamattomalta, sitte päätti hän pysyä väkevänä, kunnes he olisivat lähteneet.

Hän ei edes pyytänyt saada seurata heitä Örebrohon; saattoihan hän lähteä perässä, jos tahtoi.

He läksivät, lausuen jäähyväisensä hymysuin, ystävällisin sanoin.

Yksin jäätyään saattoi Kristina itkeä niin paljon kuin häntä halutti.

Mutta Tukholman linnassakaan ei joulu sinä vuonna ollut niin hauska kuin tavallisesti.

Ja kuitenkin olisi iloitsemiseen ollut täysi syy.

Svante Sture ja hänen nuori rouvansa olivat nimittäin ensi kertaa vieraina sukulaistensa luona.