— Intoni ja innostukseni!

— Ne tunnen… mitä uutisia tuotte?

— Mitä parhaimpia!

Enempää ei munkki saanut sanotuksi, hän läähätti palkeitten lailla, rasitus oli hänelle ollut aivan liian suuri, hänen täytyi tointua.

Pietari Erlandinpoika oli kuin raaka sotamies, hänen karkea villakaapunsa oli täynnä likapilkkuja ja reikiä, solmuinen nuoranpätkä oli hänen vyöllään ja rukousnauha, joka oli siihen kiinnitetty, näytti pitkän aikaa riippuneen käyttämättömänä; se oli varmaan tarttunut pensaisiin ja aitoihin, sillä nappuloita oli jäänyt jälelle tuskin niin paljon, että hän olisi voinut lukea kymmenen isämeitää perätysten.

— Minkä kapineen sinä toit kanssasi?

— Siitä voi vielä olla hyötyä, sanoi munkki hymyillen.

— Minä kysyn, mikä kapine se on?

Munkki vihelsi ja tuttavamme Aatami astui esiin. Hänen vaatteensa olivat risaiset ja likaiset.

— Mikä peto sinä olet?