Raskaana lisahti tamminen ovi lukkoon hänen jälkeensä ja hetkisen kuluttua soi hätäkello, kutsuen kokoon talon miehiä kiireiseen apuun.
Koiratkin päästettiin irti ja niiden iloiseen haukkuun sekaantui pian raju ulvonta.
— Sudet tulevat, virkkoi vanha Arvid, — ne ovat haistaneet, että syntinen riippuu hirsipuussa.
— Raukka! huokasi Elsa, kätkien kasvot käsiinsä.
— Sen täytyi tapahtua! Vero kuuluu kuninkaalle ja hänen käskynhaltijanaan täytyy minun pitää huolta siitä, etteivät velikullat ryöstä sitä itselleen… Mitä tämä nyt merkitsee?
Ulkoa kuului kamala melu, koirat haukkuivat vallan raivoissaan.
Arvid aukaisi oven etehiseen.
— Mitä täällä tapahtuu? huusi hän jymisevällä äänellä.
— Piru täällä elämöi, tuli vastaukseksi ja samassa kiipesi Pietari
Erlandinpoika aidan yli.
— Älköön kukaan pääskö sanomaan, että vanha Arvid olisi paennut vaaraa, huusi vanhus, vyötti itsensä miekallaan, ripusti kilven käsivarrelleen ja otti raskaan sotakirveen seinältä.