Mutta Elsa oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, sulkenut portin ja heittänyt avaimen menemään.
Vanha päällikkö ei ollut sitä huomannut, hän luuli vastustuksen tulevan ulkoapäin ja röykytti koko voimallaan raskasta tammiovea, joka ei silti liikahtanut paikaltaan.
— Minä menen sitte ikkunasta! huusi hän.
Villit huudot yhä likenivät; uhkauksiin ja kirouksiin sekaantui itkua ja valitusta. Uhkausten tulva kävi yhä taajemmaksi ja kamalammaksi.
Kova isku kohtasi porttia.
Arvid Vestgöte painoi ryntökypärän valkeille hiuksilleen. Hänen silmänsä säihkyivät.
— Jumala meitä varjelkoon! lausui hän, luoden silmäyksen tyttäreensä. Sitte hän, sotakirves oikealla olallaan, asettui odottamaan uhkaavaa vihollista.
Tammiovi yhä kesti.
— Nyt tulee Dacke! huudettiin.
— Te hentosormiset raukat! kuului samassa voimakas ääni ja tammiovea kohtasi niin kova isku, että se särkyi.