Oven takana seisoi vanhus, valmiina iskemään kirveellään kuoliaaksi ensi tulijaa, ja hänen rinnallaan Elsa, kalman kalpeana, mutta tyynenä, liikkumattomana, valmiina nöyrästi kuolemaan.
Mutta ryövärien käsistä vaipuivat aseet ja heidän joukossaan syntyi äkkiä äänettömyys; hämillään katselivat he toisiinsa, kukaan ei uskaltanut astua likemmä.
— No, verenhimoiset pedot, huudahti vanhus hetkisen kuluttua, — eikö ole joukossanne ketään, jota haluttaa lyödä kuoliaaksi vanhan Arvid Vestgöten?
Mutta kukaan ei liikahtanut paikalta. Likinnä vanhusta seisoi Dacke, katse tähdättynä Elsaan.
— Eteenpäin, kelpo pojat! Tappakaa kerettiläisorja! Tappakaa hänen sikiönsä! Tappakaa heidät Jumalan ja pyhimysten kunniaksi! Peseytykää heidän veressään, jokainen pisara on taivaan valtakunnassa kantava tuhatkertaisen sadon!
Näin mylvi kurja Pietari Erlandinpoika.
Mutta Dacke ei liikahtanut paikalta.
Silloin hiipi munkki hänen taaksensa, pääsi huomaamatta livahtamaan vanhan soturin ohi ja iski häntä olkapäähän.
— Kurja murhaaja! mutisi vanhus, kirves putosi hänen kädestään ja hän vaipui maahan.
Elsa kietoi tuskallisesti käsivartensa hänen ympärilleen. Hän korotti katseensa miehiin ja hänen rukoilevat silmänsä sattuivat Dackeen.