Sitte keitti hän lääkkeitä ja juomia, jotka vaikuttivat erinomaisen hyvää.
Itse hän valmisti heidän ruokansa ja Dacken viinivarastosta oli hänellä lupa ottaa miten paljon tahansa.
Vanha Arvid tointui silminnähtävästi.
Malttamattomasti kyseli Dacke, miten hän jaksaa. Varmaan hän hautoili jotakin mielessään, sillä hän lähetti väkensä polttamaan kyliä ja suurempia taloja, mutta pysyi itse kotosalla. Kerrottiin, että hän miettii suurta yritystä, johon itse aikoo ottaa osaa, mutta ettei aika vielä ole varmaan päätetty.
Eräänä päivänä kääntyi Dacke tavallista malttamattomammin Aatamin puoleen ja kysyi, eikö herra Arvidia jo saa puhutella.
— Toivoisin, että vielä odottaisit ainakin viikon, sillä hän on hyvin heikko.
— Entä… se toinen?
— Aivan niinkuin isä.
— Hyvä on. Viikon odotan, mutta en päivääkään enemmän.
Samana iltana virkkoi Aatami molemmille turvateilleen: