Se se oli hulluutta!
Niilo Dacke rakasti. Hän, joka ei koskaan ollut tietänyt mitä rakkaus on, tunsi nyt mitä rajuimman intohimon meluavan rinnassaan… mutta samalla hän pelkäsi, että hänen salaisuutensa tulisi ilmi… hän vartioi sitä mustasukkaisuuden kiihkolla… se täytti hänen rintansa aavistamattomalla riemulla.
Tyttö tulee olemaan hänen kodissaan, hän saa suojella ja varjella häntä, kätkeä hänet muiden katseilta; vaikkei hän itse milloinkaan uskaltaisikaan hänelle sanoa, miten hirveästi hän häntä rakastaa, niin eivät ainakaan muutkaan saa sitä tehdä.
Palatessaan linnaan, huomasi Dacke, että kääpiö jo oli arvannut ja täyttänyt hänen toivomuksensa; paras huone oli annettu vangeille ja vanhus lepäsi tyynenä vuoteellaan.
Kertoessaan hänen terveytensä tilasta, esiintyi Aatami niin levollisena, ettei Niilo Dacken päähän edes pälkähtänytkään, että hän tiesi salaisuuden, jonka hän kaikilta tahtoi peittää.
Hän uskoi vangit "Imon" haltuun.
— Minä tarvitsen vanhusta tuumieni toteuttamiseksi, selitti hän.
Aatami lupasi täyttää päällikön käskyt ja sai luvan viettää yönsä vankien oven edessä.
Ja nyt keskitti Aatami koko huolenpitonsa Arvidiin ja hänen tyttäreensä.
Tuntikausia käveli hän metsässä kokoilemassa yrttejä.