— Se on synninkatumusta.
— Mitä syntiä olet tehnyt?
— Olin kerran suuri narri, minulla ei ole mitään muita ansioita, ja sitä saan nyt sovittaa.
— Lausut ajatuksesi arvoituksina, Imo.
— Ehkä… Sen vaan sanon, että jos sinä kohtelet Niilo Dackea armollisesti, niin siitä on hyötyä itsellesi ja varsinkin vanhalle isällesi.
Miettivänä palasi Elsa isänsä luo ja kun hän illalla jäi yksin, niin hän levottomuudella ajatteli tulevaisuuttaan. Hän oli tähän asti elänyt yksinäistä elämää, joutumatta tekemisiin nuorten säätyläisherrojen kanssa. Sentähden ei hän koskaan ollut kuullut rakkaudentunnustusta.
Nyt hän sen tulee kuulemaan ensi kerran, mutta miehen huulilta, jota hän halveksii; eikä hän saa sitä sanoa hänelle… hänen täytyy antaa hänen pysyä siinä luulossa, että se on mahdollista… Voi!
Tuntui miltei siltä kuin Imo olisi puhunut Niilo Dackesta myötätuntoisuudella: ansaitsiko hän myötätuntoisuutta?
Elsan tulee olla viekas, hänen tulee valehdella, rikkoa pyhimpiä, sisimpiä tunteitaan vastaan!
Se on mahdotonta. Hän ei saata sitä tehdä!