Se on hänen oma vahinkonsa, arvelivat talonpojat ja veivät hänet melkein kantamalla kuninkaan voudin luo, joka ratsain lähetti hänet aluksi voudin kartanolle.
Tuomiorovasti Göran oli niin vihoissaan, ettei hän puhunut eikä vastannut, ainoastaan söi ja joi.
Sitte vietiin hänet Upsalaan ja lähetettiin seuraavana päivänä
Tukholmaan.
Täällä pantiin hän sangen lievään vankeuteen; häneltä ei puuttunut mitään, hänen veljensäkin saivat käydä häntä tervehtimässä, mutta heitä hän ainoastaan nuhteli.
He olivat häväisseet nimensä, heidän esi-isiensä täytyy ylenkatseella silmäellä heitä.
Järkevästi ei hänen kanssaan kannattanut puhua.
Mutta veljien hartaiden rukousten tähden pääsi hän muutaman vuoden päästä vapaaksi ja sai takaisin säterikartanonsa Björnön, jossa hän sittemmin hiljaisuudessa vietti loppuosan elämästään.
Mutta pahemmin kävi niiden herrojen, jotka Länsigötlannissa olivat auttaneet Ture herraa ja Skaran piispaa.
Kuningas lupasi unohtaa menneisyyden, jos he vaan tekevät uuden uskollisuusvalan.
Taas kokoontuivat he neuvotteluun.