Surullinen kulkue läksi liikkeelle. Dacke näki kyynelten kostuttavan vanhan Arvidin ryppyisiä kasvoja. Hän ei ollut alentunut lausumaan pyövelilleen ainoaakaan sanaa tai pyyntöä; varmaan hänen tuskansa nyt oli herännyt sentähden, että hän ajatteli tytärtä.
Ja Elsa, Elsa ajatteli yksin vanhaa isäänsä. Kalpeana kuin kalma, kauhun ilme suloisissa kasvoissa, tuijotti hän kuivin silmin isäänsä, vain isäänsä.
Dacke jäi heihin katselemaan niin kauvan kuin heitä näkyi, sitte ratsasti hän pois kuin raivotarten takaa-ajamana.
Kuka oli auttanut heitä pakenemaan? Hirveän rangaistuksen se saa!
Suuresti hämmästyi Dacke, kun hän tuli linnaan, sillä se näytti olevan autio ja tyhjä.
Mutta suurista kellariholveista kuului melua ja huutoja ja Dacke tapasi vahvat rautaovet salvoilla suljettuina.
Miehistö oli siis suljettu sinne… miten se oli tapahtunut?
Dacke avasi kiireesti ovet ja kansa alkoi paikalla rientää, häntä vastaan.
Muiden muassa tuli kellarista Hane.
— Sinäkö täällä! huudahti hän nähdessään Dacken. Nyt seurasi kysymyksiä ja selityksiä tulvimalla. Istuessaan päivällispöydässä, olivat miehet ruvenneet kuulemaan itkua ja valitusta kellarista; pari miestä oli silloin, lähtenyt sinne katsomaan, mutta kun eivät he koskaan palanneet, niin läksi sinne toisia ja yhä uusia, kunnes he kaikki; vihdoin olivat siellä, mutta kun heidän piti kääntyä takaisin, niin oli ovi suljettu.