Elsalta oli päässyt kauhistuksen huuto ja kiihkeästi oli hän kietonut käsivartensa isänsä kaulaan.

— Sinä käärme, virkkoi hänelle Dacke, — tahdotko elävänä seurata isääsi hautaan?

— Tahdon mitä tahansa, kunhan ei minun tarvitse hänestä erota!

— Tapahtukoon sinun tahtosi!… Tuo hevoset tänne! Rauhallisina kulkivat hevoset metsässä, pureskellen heinää.

Vakoilija talutti ne esiin ja Dacke auttoi Arvid Vestgöten hevosen selkään.

Elsa oli itse noussut hevosensa selkään.

He eivät vaihtaneet sanaakaan.

Dacke joutui vihan vimmoihin. Oli hän odottanut, että tyttö häneen loisi edes rukoilevan silmäyksen, mutta hän ei kertaakaan häneen katsonut.

— Isä Erlandinpoika, virkkoi Dacke kovalla äänellä, — te tiedätte luolan Bråvallan nummella. Sulkekaa heidät sinne kunnes olette saanut kaivetuksi kyllin syvän haudan; sinne ovat he molemmat elävältä haudattavat.

Munkki nyökäytti myöntävästi päätään ja Dacke kutsui paikalle kaksi ratsumiestä, joiden tuli seurata heitä.