Dacke vimmastui niin, että hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi. Hän käski väkensä pysähtyä. Tuhannet ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, mutta yksi voitti kaikki muut ja hän kääntyi munkin puoleen ja puhui ankarasti ja käskevästi.
Munkki ei näyttänyt erittäin ihastuvan tehtävästään, mutta hän totteli nöyrästi.
Sekä hän että Dacke astuivat nyt hevosten selästä ja vakoilijan seuraamina läksivät he hiipien astelemaan.
Vanha Arvid ja hänen tyttärensä nukkuivat, tytön pää vanhuksen sylissä.
Kappaleen matkan päässä makasi kaksi sotamiestä, he olivat Dacken omista joukoista.
Dacke näki ainoastaan tytön ja rajut intohimot hänen rinnassaan alkoivat riehua, sitte vaipuakseen lepoon kuin lapset, kovan kurin kestettyään.
Tätä ei saa kestää! Pois hellät tunteet, ne kuuluvat ainoastaan rakastuneille narreille!
— Herätkää! huusi hän kiivaasti, — kostaja on täällä! Kaikki neljä nukkujaa karkasi ylös.
Dacken nähdessään läksivät sotamiehet pakoon.
Arvoisa isä oli taaskin hiipinyt uhrinsa taakse ja ennenkuin vanha Arvid oli ehtinyt nousta pystyyn, tunsi hän jo, että hänen kätensä olivat sidotut.