Häntä eivät he olleet nähneet senjälkeen kun Dacke läksi; he olivat luulleet hänen olevan mukana matkalla.
— Tässä piilee raaka petos, huusi Niilo Dacke ja iski nyrkkinsä pöytään, — mutta voitte olla varmat, että minä otan selkoa asiasta ja rankaisen hirveällä tavalla!
Tällä kertaa ei tosin saattanut ryhtyä mihinkään, sillä piti vain kiiruhtaa pois. Linna tyhjennettiin miltei kotonaan, miehet nousivat hevostensa selkään ja kulkue lähti liikkeelle sovittua yhtymäpaikkaa kohti.
Viha ja harmi kiehui Dacken sielussa, mutta hänen täytyi säästää raivonsa toiseen kertaan; nyt tuli hankkia voittoja, menestystä, kunniaa ja valtaa.
Kapinallisten lukumäärä oli noussut melkein kolmeentuhanteen ja he likenivät nyt Bergqvaraa, pienemmissä tai suuremmissa ryhmissä.
Mutta helteinen kesäkuuma ja mahtava linna vahvoine varustuksineen vaikutti miltei lamauttavasti talonpoikiin, ja kun Dacke heitä puhutteli, huomasi hän pelon ja katumuksen ilmeen heidän kasvoissaan.
Hän antoi paikalla käskyn, että ruokaa ja juomaa, varsinkin simaa ja olutta on jaettava kansalle, ja koska päivää jo oli kulunut jonkun verran, niin käski hän munkkeja lukemaan rukouksia ja juttelemaan miesten kanssa. Itse vaipui hän synkkiin ajatuksiin.
Munkkien joukossa oli jo ennen mainittu Klemens Pietarinpoika; hän osasi hengelliseen arvokkaisuuteensa yhdistää sangen paljon nöyryyttä ja peitti näillä ominaisuuksilla viisautensa ja viekkautensa. Hänen pukunsa oli siisti, miltei siro; vyöllään käytti hän silkkivyötä ja rukousnauhaa hän tuskin koskaan päästi käsistään.
Noin viisisataa talonpoikaa oli asettunut Helgajoen ympärille. He puhelivat innokkaasti ja kaksi miestä nousi juuri, kun isä Klemens astui paikalle.
— Minne aiotte? kysyi hän lempeästi.