— Jumala siunatkoon teidän armoanne!
Olavi läksi.
Mutta ilomielin loi Kustaa silmänsä kirkastuvaa taivasta kohti; hän tunsi nyt jaksavansa kantaa vastoinkäymiset, sillä hän oli saavuttanut sisällisen rauhan.
Margareetan ei tarvinnut kysyä, sillä hän näki muutoksen hänen katseestaan ja kuuli sen hänen äänestään. Hän laski pienen, vastasyntyneen poikansa Kustaan syliin ja osoitti kaksivuotista Ceciliaa, joka tyytymättömänä ja juron näköisenä katseli vanhempien sisarusten leikkiä, he kun eivät ottaneet häntä kanssaan leikkimään.
— Tule tänne, Cecilia, sanoi kuningas.
Lapsi loi häneen hymyilevän katseen ja ojensi käsivartensa häntä vastaan.
Silloin juoksivat vanhemmatkin lapset isän luo, kietoakseen käsivartensa hänen ympärilleen.
— Onnellinen isä minä olen, puhui Kustaa; — tuottakoot lapset iloa vanhuuteni päiville!
— Varmaan he tuottavatkin, jos tulevat sinuun.
— Siitä ei ole takuuta, vaikka olisinkin paljon parempi ihminen kuin olen; minussa on pahojakin ajatuksia ja taipumuksia, lapseni saattavat periä ne yhtä hyvin.