Svante Sture oli jo kauvan odottanut heidän tuloaan ja ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin.
Joulun edellä oli Märta rouva luvannut suojaa ja turvaa eräälle munkille, joka kertoi, että häntä hänen uskonsa tähden vainottiin. Svante oli liittynyt evankeliseen opin tunnustajiin, mutta hänen emäntänsä oli, äitinsä esimerkkiä noudattaen, pysynyt vanhalle opilleen uskollisena.
Tämä munkki, nimeltään Klemens Pietarinpoika, oli erittäin taipuisa ja miellyttävä mies.
Sekä puvullaan että koko käytöksellään oli hän siihen määrään ymmärtänyt voittaa Märta rouvan suosion, että Märta rouva sangen mielellään olisi tahtonut tehdä hänelle synnintunnustuksensa. Hän luopui aikeestaan ainoastaan herransa hartaiden pyyntöjen tähden.
Arvoisa isä sai vapaasti liikkua linnassa. Asunnokseen oli hän pyytänyt ainoastaan pienen tornikamarin linnan äärimäisessä päässä.
Mutta Stegeborgissa oleskeli eräs toinenkin tuttavamme, nimittäin kääpiö Aatami. Hän ei tehnyt kenellekään tiliä retkistään, olihan kuningas antanut hänelle luvan kulkea, kunne halutti. Eräänä aamuna oli hän, kaikkien hämmästykseksi, tavattu makaamassa linnan porttien ulkopuolella, väsymyksestä nääntyneenä ja puolikuolleena; mutta pian oli hän tointunut ja ystävällisesti oli hänet otettu vastaan.
Klemens Pietarinpoika ei, kumma kyllä, koskaan sattunut näkemään häntä Dacken luona; olihan hän kyllä kuullut puhuttavan Imo kääpiöstä, mutta tämän nimi oli Aatami ja tämä näytti kovin yksinkertaiselta, kun sensijaan Imoa oli kehuttu oikein pirullisen viekkaaksi. Imo oli tullut Kristian II luota, tämä tuli Kustaa I luota — tästä ei Klemens välittänyt vähääkään!
Mutta Aatami oli kuullut puhuttavan isä Klemensistä. Hän alkoi paikalla aavistaa, että nyt on pahoja tekeillä. Märta rouvaa ei auta varoittaa, sen hän tiesi; sensijaan päätti hän itse puolestaan pitää silmät auki.
Paras tilaisuus vakoilemiseen tarjoutui leikkiessä Märta rouvan esikoisen, pikku Niilon kanssa. Poika piti kääpiöstä, sentähden suosi häntä äitikin.
Eräänä varhaisena aamuna kuului huuto: "Dacke tulee!"