Mutta kapinanjohtaja oli itse mennyt loukkoon. Metsää, jonne talonpojat olivat tehneet leirinsä, vartioivat ankarasti kahdelta puolen kuninkaallisten joukkojen parhaimmat miehet, jotka paloivat taistelunhalusta ja odottivat hyökkäyskäskyä, tehdäkseen yhdellä kerralla lopun koko sodasta.
Dacke huomasi vaaran suuruuden, hän tiesi, että hänen vihollisensa olivat kokeneita sodassa sekä joukoltaan lukuisammat. Vaikka epätoivo karkaisikin talonpoikien mieltä, ei hän kuitenkaan uskaltanut luottaa heihin.
Jos taistelu menetettäisiin, niin hänen kohtalonsa olisi ratkaistu. Synkkänä ja umpimielisenä käveli hän rivien välillä, ei ainoakaan kehoituksen sana päässyt hänen huuliltaan, puoleksi tukahutetulla äänellä hän vaan vannoi ja kiroili.
Oli pimeä talviyö, tuuli ulvoi korkeiden kuusten latvoissa ja tuiskutti lunta puiden oksilta, mutta kaikkialla leirissä oli hiljaa ja ääneti kuin hautajaisissa.
Päällikön teltassa oli pimeä, loimuava soihtu valaisi ainoastaan yhtä nurkkaa. Dacke nukkui.
Silloin kajahti kaksi laukausta.
Hän hypähti ylös ja herätti lähimmät miehensä.
Pian oli koko leiri liikkeellä.
Muutamat vallattomat palkkasoturit olivat kiellosta huolimatta ampuneet, siitä olivat talonpojat havahtuneet ja Dacke varustautui nyt tulisella kiireellä taisteluun.
Hän nousi hevosen selkään. Hänen mielensä kuohui ja harhaileva katse osoitti, että hän valmistautui viimeiseen ratkaisevaan tappeluun, taisteluun elämästä ja kuolemasta.