— Miten hyvin muistan, virkkoi Kustaa, — kun Lauri Antinpoika ensin minulle huomautti luterilaisten opinkappaleiden sovittamista meidän kirkkoomme. Minä miltei pelästyin; kumous tuntui minusta niin äärettömältä, että ensin tahdoin nähdä, miten se Saksassa leviäisi. Mutta hän ja Olavi käänsivät silloin yöt päivät raamattua ja minä luin sitä senmukaan kuin se valmistui… me keskustelimme sisällöstä ja vähitellen teki evankeliumeista henkivä rakkaus ja oppi minulle raamatun niin rakkaaksi, että minun joka päivä täytyi ammentaa siitä lohdutusta ja virvoitusta. Ja tämän kirjan nojalla päätin minä tuoda maahan niinkutsutun uuden opin; minä tosin näin, että se maalle tulisi tuottamaan suuria maallisiakin etuja, mutta vaikka nämä edut olisivat olleet vieläkin suuremmat, niin olisin työntänyt ne syrjään, jollen omasta kokemuksesta olisi ollut vakuutettu siitä, että paavisuus on pimeyttä ja henkistä orjuutta, kun sensijaan luterilaisuus toisi valoa ja vapautta Ruotsin kansalle.
— Saksassa ovat mielipiteet jo jakaantuneet ja puolueita on syntynyt, virkkoi Stenbock.
— Tietysti näiden täytyy taistella, vastasi Olavi. — Täälläkin on paljon eri mieliä, mutta juuri sehän todistaa elämää; Luther itse sanoi: "minä olen ainoastaan ihminen, työni ei ole täydellinen; olen tehnyt mitä olen voinut, mutta uudet ajat tuovat uutta valoa, joka pääsköön oikeuteensa, sillä mikään oppi ei pysy paikallaan, kaikki elämässä menee eteenpäin".
— Nyt en sinua oikein ymmärrä, sanoi Kustaa; — tarkoitatko, että
Jumalan valtakunta muuttuu?
— Minä toistan vanhan ajattelijamme Lauri Antinpojan sanat: "maailmassa ei ole mitään seisahdusta eikä sellaista siis saata olla taivaassakaan; ensimainittu on ainoastaan heijastus viimemainitusta. Jokainen ajatus maailmassa on syntynyt taivaassa ja se tulee joka ihmiselle, joka sen voi ottaa vastaan. Ihmiskunta menee eteenpäin samassa määrin kuin taivaan enkelit edistyvät valossa ja valistuksessa."
— Tästä johtuisi, että taivaan enkelejä elähyttäisivät inhimilliset pyrinnöt, huomautti Stenbock.
— Toivomme kaikki kerran tulevamme enkeleiksi, sanoi Olavi. — Mutta kysyn teiltä, eikö tuo katolinen mielipide, jonka mukaan ihmisten ainoa tehtävä enkelinä on kiittää ja ylistää Herraa, sellaisenaan hiukan peloita käytännöllisiä mieliämme.
— Olette oikeassa, vastasi Stenbock.
— Lutherin mielipide on paljon todempi ja kauniimpi: kiitos ja ylistys ilmenevät taivaassa tekojen suurempana täydellisyytenä. Me suremme, kun lahjakas ihminen kuolee; me tiedämme itse ajatuksia ja viettejä, jotka eivät koskaan elämässä täydellisesti kehity. Olisivatko ne turhaan istutetut meihin? Sitä ei kukaan tosi luterilainen usko; hän tietää, että kehitys yhä menee eteenpäin, että työ on jatkuva kirkkaudesta kirkkauteen ja että taivaallisen autuuden suureksi osaksi vaikuttaa se tunne, että parhaimmat ajatuksemme ja tunteemme taivaassa tulevat saavuttamaan kauneimman, aavistamattoman kehityksensä.
— Olen kuullut Lauri veljesi lausuvan saman ajatuksen, sanoi Kustaa.