Nuori Katarina ei ollut yksin kaunis, vaan hän oli tunnettu erittäin älykkääksi ja kelpo tytöksi.
Jo ensi kertaa puhutellessaan häntä ilostui kuningas hänen suorista vastauksistaan ja hänen katseensa tyynestä luottavaisuudesta.
Mutta jo toisena päivänä oli hän käynyt araksi: kuninkaan liketessä punastui hän ja vastaukset olivat ujot.
Nyt ymmärsi kuningas, mihin oli tultu.
Uteliaana, veitikkamaisin katsein seurasi siskoparvi asiain kulkua.
Kuningas keskusteli nyt pitkän aikaa rakkaiden sukulaistensa kanssa. Hän kertoi miten tyhjältä elämä tuntui Margareetan kuoltua, hän tarvitsi jonkun, jolle saattoi uskoutua, jonka kanssa saattoi jakaa ilonsa ja surunsa. Hän oli sentähden päättänyt mennä uusiin naimisiin.
Hän oli päättänyt valita Katarinan ja hän kysyi, tahtoivatko vanhemmat antaa hänet hänelle.
Hän kyllä huomasi, että he jo olivat arvanneet hänen salaisuutensa.
Kustaa Stenbock puuttui ensinnä puhumaan. Hän kiitti kuningasta siitä suuresta kunniasta, jota hän osoitti heidän talolleen valitsemalla juuri heidän tyttärensä ja toivoi, että Katarina osottautuisi onnensa arvoiseksi.
— Pidän kuitenkin velvollisuutenani ilmoittaa teidän armollenne… alkoi Brita rouva hämillään.