Toinnuttuaan raivosi Måns Bryntenpoika mielipuolen lailla. Hän ei voi eikä tahdo kuolla! Hän on nuori, terve ja onnellinen.
Hänellä on vaimo, jota hän jumaloi, hän on rikas ja mahtava, jos hän Ruotsin jättääkin, niin on hänellä maatiloja Tanskassa ja hänen voimakas käsivartensa ja miekkansa avaa hänelle tien, vaikka hän kääntyisi mihin tahansa… hän ei tahdo, hän ei voi kuolla!
Molemmat toiset herrat olivat alistuneet kohtaloonsa, he itkivät sanattomina.
Niilo Olavinpoika mietti, mitä Agneta sanoo, kaipaako hän häntä ja hoitaako hän tästälähin hellemmin hänen rakkaita lapsiaan.
Ture Eerikinpoika ajatteli vanhaa äitiään. Hän oli ollut hänen ainoa uskottunsa ja hän oli kyynelsilmin pyytänyt häntä luopumaan koko yrityksestä.
Mutta miten hän olisi voinut antaa Ture Jönsinpojalle kieltävän vastauksen, kun kaikki muut olivat suostuneet? Sentähden hänenkin oli täytynyt yhtyä puuhaan, vaikka se hänelle olikin ollut vastenmielinen.
Måns herra avasi hiljaa pienen ikkunan. Oli hämärtävä kesäkuun yö.
Hän astui ovelle ja kuunteli, vartiat nukkuivat ja hänen molemmille onnettomuustovereillensa oli yhdentekevää, mihin hän nykyään ryhtyi!
Aivan ikkunan alla seisoi korkea päärynäpuu. Jos Måns herra heittäytyy ulos, niin saattaa hän tarttua sen suuriin oksiin.
Hän valitsi silmillään sen, joka näytti vahvimmalta ja päätti olla uskalias.