Mielellään hän illoin kokosi lapset takkavalkean ääreen, opettaakseen ja varoittaakseen heitä esi-isäin tavoin lujasti pitämään kiinni uskonnosta, pysymään sovussa, yksimielisyydessä ja rauhassa.
Pieni Kaarle seisoi aina silloin isän polvien välissä, katsellen häneen viisailla lapsellisilla silmillään, ikäänkuin kätkeäkseen mieleensä joka sanan.
— Ryhtykää pakosta sotaan, puhui kuningas usein, — ja vapaehtoisesti rauhantekoon, mutta jos naapuri uhkaa, niin lyökää hänet, älkääkä koskaan unohtako, että olette ruotsalaisia!
— Lapsuudesta asti olen sotinut ja tapellut ja haarniskassa olen harmaantunut, mutta uskokaa sanani: rauha on kaikista tärkein.
— Kootkaa ympärillenne niin rehellisiä miehiä, ettei kenenkään tarvitse kysyä, kummoiset he ovat.
— Karttakaa ylpeyttä, mutta kunnia on ruotsalaiselle sellainen ylpeys, ettei hän salli soimata vanhaa valtakuntaansa, jonka väet voitollisesti ovat sotineet sekä itäistä, läntistä että eteläistä vihollista vastaan.
— Rakastakaa ja edistäkää maanviljelystä, vuorityötä ja kauppaa samoinkuin kirjallisuutta ja taidetta, sillä tietäkää, että alamaisenne tekevät samoin: he matkivat aina teitä.
— Rakastakaa alamaisia ja kehoittakaa heitä pysymään Jumalan puhtaassa sanassa ja rukouksessa sekä käymään kirkossa! Se on sielun rauhalle yhtä välttämätöntä kuin maan onnelle.
— Rakastakaa alamaisia, niin oikeudentekijät rakastavat teitä ja heidän avullansa voitte te ohjata muita. Niin olen minä tehnyt.
— Rakkaat lapset, Jumalan armosta olen minä ahkeroiden koettanut pitää teitä kurissa, pysykää sellaisina, omaksi ja muiden onneksi! Tietäkää, ettei kuninkaan muiston kuoleman jälkeen tule kadota kellonsoiton siivillä, vaan sen tulee säilyä hänen kansansa kiitollisissa sydämissä.