Kustaa huokaili ajatellessaan turhan matkan suuria kustannuksia.

Eerik säteili ilosta. Eräänä päivänä tahtoi hän riemunsa valtaamana näyttää Maunulle, miten korkealle hän osaisi hypätä. Tuumansa pani hän täytäntöön eräässä salissa, mutta loukkasi hypätessään päänsä kynttiläkruunuun ja vaipui tajuttomana permannolle.

Kaikki pelästyivät suuresti, mutta Eerik tointui pian ja valitti ainoastaan päänsärkyä.

Mutta tästälähtien uudistuivat omituiset kohtaukset, miltei hulluudenpuuskat, jotka tuontuostakin ennen olivat vaivanneet prinssiä, useammin ja rajumpina.

Hiukan myöhemmin läksi Eerik Kalmariin.

Sitä ennen oli Ruotsiin saapunut nuori oppinut Göran Pietarinpoika, jonka Melanchton oli lähettänyt ja jonka sanottiin menestyksellä harjoittaneen opintoja Wittenbergissä.

Kustaaseen teki mies epämiellyttävän vaikutuksen ja hän aikoi jo lähettää hänet takaisin, kun Eerik pyysi saada ottaa hänet mukaansa Kalmariin.

He läksivät ja heistä tuli mitä parhaat ystävät ja uskotut.

Göran Pietarinpoika ymmärsi voittaa nuoren ruhtinaan suosion; ilomielin kallisti hän korvansa kuuntelemaan hänen tulevaisuustoiveitaan ja epäilyksiä, jotka alati kalvoivat hänen levotonta, pelonalaista sieluaan.

Mutta nyt päättivät he viettää hauskoja päiviä. Eerik piti iloista, loistavaa hovia. Huvikseen antoi hän puhkaista silmiä ja hakata poikki käsiä. Kukaan hänen ystävistään ei koettanut ohjata häntä oikealle tielle. He tiesivät että vanha herra pian kuolee ja pyrkivät uuden suosioon. He mairittelivat hänen ylpeyttään, yllyttivät häntä isää vastaan ja ottivat osaa hänen irstaaseen elämäänsä, joka maassa herätti paljon pahennusta.