— Naisen kadotettua kunniaa ei koskaan voiteta takaisin.
— Mutta katuvaiselle annetaan anteeksi hänen syntinsä ja silloin palaa kunniakin.
— Kuinka minun vanhat aateliseni nyt mahtavat iloita: he totta totisesti eivät kelpaa hyveen esikuviksi, mutta huonoa mainetta pelkäävät he kuin kuolemaa… ja juorut, ne lentävät halki maiden ja kaupunkien ja minun ja tyttäreni nimeä tahrivat he loalla!
— Niin, sieltäpäin ette löydä lohdutusta, mutta nostakaa silmänne rakastavaisen Luojanne puoleen: Hän ei tuomitse yksin sen mukaan, mitä silmien edessä on.
— Mielelläni antaisin pois päivät, jotka vielä saan elää, jos siten voisin tehdä hänet tahrattomaksi, niinkuin hän oli.
— Nyt puhuu isänsydän… riisukaa päähänne turhamaisuus, ylpeys, purppuraryysyt; ojensihan pyhä Herrammekin kätensä syntiselle vaimolle, täytyyhän toki heikon ihmisen antaa anteeksi ja unohtaa.
— Olet oikeassa, Lauri, se on velvollisuuteni. Hartioilleni on laskettu raskas taakka, mutta minun täytyy kantaa se kristityn lailla.
— Nöyrän kristityn lailla.
— Niin, olen aina mielestäni seisonut askelta ylempänä kuin muut, mutta nyt on Herra lyönyt minut maahan ja minä taivun ristini alle ja kiitän häntä siitä, että hän koettelemuksen kautta on minut nöyryyttänyt.
— Hän lähetti lohdutuksen kalkin Getsemanen yrttitarhaankin.