Ainoa, jolle hän täydellisesti uskoi huolensa, oli hurskas, lempeä kuningatar.
Viha ja nöyryys vaihtelivat Kustaan mielessä. Usein puhkesi hän sadattelemaan lapsiaan, milloin Eerikiä, milloin Juhanaa tai Ceciliaa.
Seuraavana hetkenä koetti hän nöyrästi alistua kohtaloonsa.
Eräänä päivänä katseli hän taivaankaarta ja kiitti Jumalaa siitä, että hänenkin ylpeä ja korskea mielensä nyt oli taipunut.
— Ylpeät ja taipumattomat, lausui hän, — eivät tunne taivaan armoa ja laupeutta.
Tähän aikaan sai hän tiedon rouva Kristina Gyllenstjernan kuolemasta.
Monet, monet hänen rakkaistaan olivat menneet pois ennen häntä! Ensin Margareeta, sitte Lauri Antinpoika ja Olavi Pietarinpoika; v. 1554 oli Lauri Siggenpoika Sparre, mies, joka sekä myötä- että vastoinkäymisessä oli osoittautunut uskolliseksi ystäväksi, kuollut. Sitte Maunu Juhananpoika Natt och Dag, Aksel Bjelke ja vihdoin rakas Juhana Turenpoika Roos.
Miltei yksin oli Kustaa jäänyt, vanhana honkana keskelle kasvavaa viidakkoa.
Huolet ja lakkaamaton työ olivat vieneet hänen voimansa, ehkä ennen aikojaan.
Hänen muistinsa heikkeni, hän unohti nimiä ja peruutti antamiaan käskyjä.