"Jos kirkkoa ja luostaria uhkaa suuri vaara, onko minun ensin kysyttävä lupa, ennenkuin riennän niitä pelastamaan?"
"Mistä vaarasta puhutte?"
"Erik herra tuntuu olevan prinssi Kristianin lähin mies, hän ei suinkaan kerro asioita sellaisina kuin ne todella ovat, vaan ainoastaan puhuu häväistyksestä, jonka on kärsinyt. Tanskalaisten mieliala kiihtyisi siitä yhä enemmän, ja seuraukset lankeaisivat takaisin ennestäänkin kovasti koetellulle isänmaallemme."
"Miksette neuvotellut asiasta esimiestenne kanssa?"
"He ovat toimineet velvollisuutensa ja omantuntonsa mukaan, minä en tahtonut kylvää epäilystä! Mutta, suoraan sanoen, en kadu tekoani, ja jos se olisi tekemättä, tekisin sen vielä tänäänkin. On toinen asia, että menettelyni on rikollinen lain mukaan ja minä alistun nöyrästi siihen rangaistukseen, joka minulle tuomitaan."
Näin sanoen lankesi hän polvilleen.
Tuomiorovasti oli silminnähtävästi hämmästynyt; oli vaarassa, ettei hän mennyt vihollisen puolelle.
Märeta huomasi sen; hänen viittauksestaan käski tuomiorovasti
Laurentiuksen mennä.
"Vastuu tästä lainrikoksesta kohtaa ensi sijassa konfessoria", virkkoi abbedissa. "Mutta se on tapahtunut minun ollessani laitoksen johdossa ja sentähden en ole enää kyllin arvokas siihen korkeaan paikkaan, joka on vielä hallussani."
"Tuomitsette ankarasti itseänne, hurskas sisar", huudahti tuomiorovasti. "Teillä ei ole mitään syytä."