Ei isä eikä tytär kuitenkaan kiinnittänyt, siihen mitään huomiota; edellinen, joka oli nyt hohtavan puhdas, näytti pienessä kamarissa viihtyvän niin hyvin, että hänen oli mitä vaikein siitä erota, eikä sitä voinut ihmetellä kukaan, ken näki sen kauniin ruusun, joka piteli kiinni hänen kaulaliinaansa, Kaarinan puhuessa väliin itkien ja väliin nauraen:
"Ja sitten on teidän sanottava äidille, että niin hyviä, kuin siunattu Kristina rouva on ollut minua lapsi parkaa kohtaan, voivat ainoastaan pyhät enkelit olla."
"Niin, niin!" nyyhkytti isä.
"Muistattehan itsekin kuinka hän otti minut vastaan, kuinka kiihtynyt hän oli luettuaan abbedissan kirjeen… Niin, ette suinkaan unhota antaa kirjettäni hänelle ja toivottaa puolestani tuhansia hyviä öitä."
"Onkohan noilla väliä!"
"Sitten täytyy teidän luvata pian kirjoittaa."
"Sitä minä en tosin voi, mutta…"
"Penttihän voi auttaa teitä."
"Mutta silloin he saisivat heti tietoonsa…"
"Että minä olen jalon Kristina rouvan luona. No, mitäs se tekisi?"