"Pentti?"
"Teidän puolestanne, tietysti!…"
"Niin, niin, tupamme tulee kyllä tuntumaan tyhjältä…"
"Mutta sitten on juhlahetki sekä siellä että täällä, kun kirje tulee. Ajatteles vain, isä; minä saan lukea teidän kirjeenne aivan yksin; kuinka elävästi sitä vastoin näenkään, miten te istutte suuressa nojatuolissa ja äiti rukkinsa ääressä, jonka hän antaa seista, jottei menisi ainoatakaan sanaa hukkaan Pentin lukiessa takkavalkean loimossa; voin aivan nähdä, kuinka kyynelet tulevat äidin silmiin, kun puhun, kuinka hyvä minulla on, eivätkä ne ole kaukana teiltäkään, rakas isä, sen voin nyt huomata."
"Kuinka sinä pystyt senkin kuvailemaan!" Ja karkean sepänkouransa selkäpuolella pyyhkäisi hän pois pari suurta kyyneltä. "Mutta nyt kaikki kuvailu sikseen! Jumala olkoon kanssasi!"
Kaarina sai oikean sepänpusun, ja sitten lähti ukko tiehensä, ankarasti kiellettyään Kaarinaa seuraamasta… On itsestään selvää, että tämä ensin veti itkuvirttä, sitten ajatteli hän, oliko kenties unhottunut lähettää joku tervehdys Ingridille, Märtalle, Eevalle ja kokonaiselle tuttujen sarjalle. Onneksi ei hänellä ollut syytä siinä suhteessa nuhdella itseään, ja mitä nyt tuli kirjelappuun Pentille… Tietysti ei ollut aivan oikein tehty lähettää sitä, mutta äiti ja isäkin olivat kerran olleet nuoria ja Kaarina muisti monia viattomia pikku kepposia, joita muori oli kertonut tehneensä päästäkseen tapaamaan… Eikä suinkaan ollut vaarallista, vaikka hän teki samoin kuin hekin.
Pienen kamarin nurkassa oli Maariankuva, sen eteen hän lankesi polvilleen ja rukoili, kuten nuori sydän käski, kaikkien niiden puolesta, jotka hänelle olivat rakkaat, ja iloisena ja varmana rukouksen kuulemisesta nousi hän jälleen pystyyn, ja pian helähtelivät pienessä kamarissa iloiset sävelet, ei tiedetty oikein, tulivatko leivosen kieleltä vai — nuoren tytön.
Mutta ilo, joka leijailee ylhäällä katonharjan alla, viihtyy harvoin suurissa, upeissa suojissa; jos se joskus sinne tuleekin, pakenee se pian sieltä, se ei kotiudu koskaan, ei parhaimpienkaan luo.
Kun viimeksi näimme Kristina Gyllenstjernan, oli hän nuori ja onnellinen morsian; Örebrossa oleskellessaan oli hän tuntenut ainoastaan onnea ja autuutta. Surusanoma Svante Niilonpojan kuolemasta iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun hänen nuori puolisonsa matkusti hänen luotansa tuntemattomia kohtaloita kohden, silloin näytti elämä hänelle ensi kerran tuimia kasvojaan. Hän ei piilottunut, ei pelästyneenä paennut, vaan katsoi sitä rohkeasti silmiin. "Vaikkapa se olisi kammottavin villipeto, ei se voi minulle mitään, jollen itse anna perään, pelosta tai arkuudesta… Rohkeutta sentähden, rohkeutta vain taistelemaan hyvää taistelua, ja Herra on antava voiton…"
Päätös vei tekoihin, Kristina ei seissut toimetonna; hänen herransa asia oli isänmaan asia; sen parasta oli hänenkin kaikin voimin edistettävä, ja hän teki sen siinä määrin kuin voi.