Palattuaan herrainkokouksesta Arbogasta, jossa Erik Trolle oli valittu valtionhoitajaksi, viipyi Sten herra ainoastaan muutamia päiviä Tukholmassa järjestäen kaupungin puolustusta äkkiyllätyksen varalta; sen jälkeen riensi hän ylämaahan, Taalaihin ja Vestmanlantiin, tiedustelemaan, mitä tukea hän saattoi odottaa siinä tapauksessa, että ratkaisu riippui keihään kärestä.
Sillaikaa istui Kristina Tukholman linnassa. Ne viestit ja kirjeet, jotka sinne saapuivat hänen herralleen, oli hänen otettava vastaan, avattava ja vastattava niihin, jos voi, tai varman lähettilään mukana toimitettava Sten herralle. Kaikessa oli hänen toimittava suurella viisaudella ja varovaisuudella; vilpittömän Jöns Jönsinpojan kanssa, jolla Tukholmassa oli linnalupa, oli hänen neuvoteltava monissa asioissa, mutta eräissä tapauksissa toimittava itse, kuten viisaus vaati.
Kirjeiden ja lähettilästen kautta sai Sten herra häneltä tietää, että Halmstadissa oli kokous pidetty; mutta kun Lyypekistä odotetut lähettiläät eivät ajoissa saapuneet, tahtoivat ruotsalaiset saada kokouksen lykätyksi. Nuori kuningas oli vastannut, että lyypekkiläisiä ei tarvittu ratkaisemaan Ruotsin asioita, mutta lopulta täytyi hänen antaa perään, ja nyt oli lähin kokous pidettävä Malmössä pääsiäisen aikaan. Mutta ei siinä kyllin, kokouksia määrättiin pidettäväksi kaikkialla maassa eikä suinkaan vähimmän Tukholmassa. Valtionhoitajan vaalilla Arbogassa ei ollut mitään merkitystä, sille oli saatava lujuutta ja arvonantoa, ja sentähden koetettiin kaikilta tahoilta haalia kannattajia. Kristinan oma isä, herra Niilo Erikinpoika, pyysi häntä ilmoittamaan herralleen, että kaikille linnanpäälliköille lähetettiin kirjeitä, joissa kehoitettiin vaikuttamaan siihen suuntaan, että lopullinen valtionhotajanvaali päättyisi hyvin.
Kristinan sydän vuoti verta, mutta hän ei salannut herraltaan mitään. Ei hätiköivällä levottomuudella, vaan tyynesti ja totuudenmukaisesti hän kertoi, mitä oli annettu hänen esitettäväkseen. "Tahdon ainoastaan, rakas herra, että tietäisitte, mitä sanotaan, aivan kuin olisitte täällä läsnä", kirjoitti hän. "Tiedätte kyllä, että ketä Herra tahtoo varjella, sen auttaa hän kaikista vaaroista, kuinka suuria ne lienevätkin."
Pian tämän jälkeen kirjoitti hän hänelle uudestaan, että oli saapunut kirje Turun linnan voudilta. Tämä kehotti varomaan arkkipiispaa, johon hänen mielestään ei ollut luottamista.
"Tämä näyttää minusta melkein uskomattomalta", kirjoitti Kristina; "onhan tuo vanha herra osoittanut sekä teille että minulle niin suurta suopeutta; minä haluaisin niin sydämestäni matkustaa Stäketiin hänen puheilleen."
Kohta tämän kirjeen jälkeen sai hän kirjeen Vadstenan luostarin abbedissalta. Tämä varoitti kavalista salajuonista ja mainitsi kaksi miestä, joita kohtaan Kristina tunsi melkein yhtä suurta kammoa.
Herra Erik Abrahaminpojan oli hän tavannut muutamia kertoja sisarensa, Cecilia rouvan luona; ja tämän miehen näkeminen oli herättänyt hänessä melkein sanomatonta kauhua, samalla kuin se tungetteleva ihailu, jota tämä oli osoittanut hänelle, oli loukannut hänen naisellista kainouttaan.
Mitä herra Knut Alfinpoikaan tuli, tunsi hän tätä kohtaan ainoastaan halveksumista; mutta sellainen ihminen saattaa mennä pitkälle hävyttömyydessä ja julkeudessa; hän oli kerran ennenkin hommaillut salavehkeitä, mikään ei estänyt häntä yrittämästä vielä kerran.
Märta rouva oli yhä edelleen Vesteråsissa, Kristina päätti kutsua hänet Tukholmaan; aina siihen asti, kunnes hänen herransa palaisi, tahtoi hän olla alinomaa kotona, hyvin tietäen, että Sten herra saattoi kestää kaikki muut vastoinkäymiset, mutta ei sitä, jos jotakin pahaa tapahtui hänelle.