Kun Kristina heräsi tajuntaan, näki hän ensiksi Cecilian. Hän hymyili, mutta ei voinut vielä puhua.
Ja yhä edelleen täytyi Pentin odottaa… ainoastaan odottaa.
Linnanpäällikkö kuulusteli häntä ankarasti, mutta hänellä ei ollut mitään muuta sanottavaa kuin mitä oli jo kertonut. Pahempaa oli, kun hänen täytyi tehdä selkoa itsestään; hän tunnusti heti, että hän oli karannut luostarista ja lähtenyt Tukholmaan tavatakseen Kaarinan, sillä he rakastivat toisiaan.
Mutta kun linnanpäällikkö sanoi, että hän oli velvollinen lähettämään hänet takaisin luostariin, silloin repesivät Pentin silmät selälleen.
"Minulle on sanottu, että olen tehnyt hyvän työn, kun olen pelastanut jalon Kristina rouvan hengen", sanoi hän. "Ja nyt tahdotte tehdä minulle mitä suurimman tuhon".
"Etkö käsitä, että kunnianarvoisat isät tulevat valittamaan minua vastaan arkkipiispalle?"
"Eihän heidän tarvitse tietää mitään…"
"Etkö luule sellaisen tapauksen tulevan tunnetuksi?"
"Pakenen maastakin mieluummin kuin palaan luostariin."
"On toinenkin keino."