"Päästäkää minut sitten sisään", sanoi Pentti, joka yhä seisoi ulkona taakkansa käsivarrellaan, "ja kiittäkää pyhää neitsyttä siitä, ettei ole tapahtunut suurta onnettomuutta…" Tajuton laskettiin varovaisesti muutamalle vahtihuoneen penkille, ja kun hänen kasvoiltaan otettiin verentahraama huntu, pääsi kaikilta pelästyksen ja kauhun huuto.
"Kristina rouva!…"
Pienestä, otsassa olevasta haavasta norui hieno verisuihku. Sen oli saanut aikaan kannus tai kengänkannan naula.
Nyt nousi suuri hälinä. Pentillä oli riittävästi ymmärrystä ryhtyäkseen heti haavaa sitomaan, ja neidot ja palvelijattaret tulivat kiireimmiten ottamaan sairasta huostaansa.
Hänet kannettiin varovaisesti huoneihinsa, lähetettiin lääketaituria noutamaan ja Cecilia rouvalle lähetettiin sana suuresta onnettomuudesta, joka oli tapahtunut.
Sillävälin täytyi Pentin kerta toisensa jälkeen kertoa taistelusta, johon hän niin odottamatta oli joutunut osaaottamaan. "Minua kiellettiin menemästä kujaa eteenpäin", sanoi hän, "ja minä olisin taipunut siihen, jolleivät he olisi sitä vaatineet niin äänekkäin ja epäkohteliain sanoin, että minussa heräsi halu vastarintaan."
Mutta Kaarina oli seurannut Kristina rouvan mukana, hän oli ollut kuulevinaan hänen äänensäkin, mihin oli hän joutunut?
Siitä ei voinut antaa tietoja kukaan muu kuin rouva Kristina, ja hän makasi yhä tajutonna.
Lääkäri sai kauan puuhailla ennenkuin onnistui saamaan hänet hereille, mutta hän oli niin raukea ja heikko kovasta verenvuodosta, että lääkäri sanoi: "Jos haava olisi ollut sitomatta vielä viisi minuuttia, olisi hän nyt ollut kuollut! Hän on aivan kuin ihmeellä pelastunut."
Ja pelastaja oli Pentti. Kun hänelle sanottiin, että ritari Sten Sture aivan jumaloi nuorta puolisoaan ja varmaan jalosti palkitsisi hänen urhoollisuutensa, niin Pentti ajatteli Kaarinaansa, joka oli hänelle rakkain maailmassa. Missä mahtoi hän olla?… Jos hän olisi kuullut hänen äänensä, olisi hän varmaan rientänyt hänen luoksensa.