Ja hänen jalo, ylevämielinen vaimonsa tuli häntä vastaan syli täynnä rakkautta; oli aivan kuin päiväpaistetta näiden molempain ympärillä, ja yhä enemmän lisääntyi niiden luku, jotka tahtoivat näissä päivänsäteissä lämmitellä.
Tukholmassa pidettiin useita neuvoston kokouksia; yhtä pontevasti kuin isänsä, mutta tyyneydellä, joka suuresti muistutti ensimäistä Sten Sturea, puolusti nuori Sten sodan jatkamista. "Jos", sanoi hän, "vain käymme navakasti käsiksi, on unionikysymys pian ratkaistu, mutta onnettomuus on siinä, että me toimimme liiaksi laahustaen; kunhan tanskalaiset menettävät muutamia kahakoita, jättävät he meidät rauhaan. Jos tahdomme päästä toivottuun tulokseen, emme saa karttaa keinoja, jotka vievät siihen. On kysymys siitä, tahdommeko pysyä vapaana ja itsenäisenä kansana, vai tuleeko Ruotsista Tanskan alusmaa. Molempia olemme jo koettaneet, mutta jos viimeinen vaihtopuoli saa enemmän kannattajia, silloin tahdon vähemmistön kera uhrata henkeni ja vereni taisteluun kristinuskon pyhän asian puolesta julmia turkkilaisia vastaan. Kenellä ei enää ole isänmaata puolustettavana, hänen ainoa keinonsa on kuolla!"
Ja ne, jotka omassatunnossaan tunsivat itsensä syyllisiksi, loivat silmänsä maahan eivätkä voineet vastata mitään; epäilevät ja horjuvat pääsivät varmuuteen ja päätökseen; lujalla kädenlyönnillä sitoutuivat he seisomaan tai kaatumaan taistelussa maan puolesta.
Mutta turhaan koetti Sten herra päästä pubeihin arkkipiispan kanssa. Kaksi kertaa matkusti hän Stäketiin häntä tapaamaan, mutta molemmilla kerroilla sanottiin hänen armonsa olevan sairaana eikä voivan ottaa vastaan ketään vieraita.
Silloin hän kirjoitti hänelle ja pyysi, että hän Jumalan ja pyhän neitsyen tähden tahtoisi ajatella maan asemaa ja minkä vaaran hajaannus ja eripuraisuus toisi mukanaan, ja kuinka tärkeää oli, että herrat ja kansa liittyisivät lujaan liittoon vihollisen pahoja aikeita vastustamaan.
Vastaus tuli; se sisälsi, että piispan heikko terveys oli seuraus siitä levottomuudesta maan tähden, mikä vaivasi häntä yöt ja päivät. Kernaasti antaisi hän henkensä jos siten voisi turvata maan rauhaa ja onnea… "Joka päivä", kirjoitti hän, "rukoilen pyhältä neitsyeltä valoa siihen pimeyteen, joka peittää näköni, häneltä rukoilen selvyyttä epäilyksissä, mutta jotten antaisi houkutella itseäni oikealle tai vasemmalle, olen luopunut ilosta neuvotella rakkaiden ystävien kanssa. Ainoastaan siinä valossa, mikä tulee ylhäältä, tahdon etsiä ratkaisua suureen kysymykseen."
"Se vanha kettu", sanoi Sten. "Kuinka hän kiemurtelee kaikille tahoille."
Kristina, joka oli lukenut kirjeen, arveli, että arkkipiispa pelkäsi.
"Mistä sen päätät?"
"Erinäisistä lauseista. Luulen, että hän ottaisi sinut kyllä mielellään vastaan, jos vain uskaltaisi."