Ei kulunut nyt ainoatakaan päivää, jona eivät neuvosherrat, kauppakaupunkien miehet ja talonpojat olisi käyneet Sten herran luona puhuakseen hänen kanssansa tulevista vaaleista; puolueiden välit kävivät yhä kireämmiksi; eripuraisuus neuvoston kesken lisääntyi; erilaiset mielipiteet veivät yksityisiin loukkauksiin, ja mielten katkeroitumista havaittiin pian kaikissa yhteiskuntaluokissa.
Toukokuun 18 päiväksi oli Upsalaan määrätty suuri kokous, herrasmiesten oli miehissä saavuttava sinne, ja tiedettiin, ettei rahvaskaan jäisi pois. Sten herra epäröi kauan; hänestä oli viisaampaa pysyä sieltä poissa; mutta hänen ystävänsä kehottivat häntä menemään mukaan ja hän päättikin tehdä niin.
"Oi, kuinka mielelläni tahtoisin olla mukana!" sanoi Kristina.
"Mitähän silloin sanottaisiin?"
"Vähät minä siitä välitän."
"Mutta minä teen sen, Kristina. Minun suloiseen emäntääni ei saa sattua moitteen varjoakaan."
"Olisiko siis väärin, jos tulisin mukaan?"
"Se on vastoin vanhaa tapaa!"
Mutta ennen matkalle lähtöään oli Sten herralla ilo toivottaa isä
Johannes tervetulleeksi. Vanhus oli lähtenyt viestintuojan mukaan.
"En tiedä, onko huomispäivä enää minun", sanoi hän. "Sentähden lähdin
heti."
Kristina ei voinut kääntää silmiään munkista, koskaan ei ollut hän nähnyt vanhusta, joka olisi herättänyt hänessä syvempää kunnioitusta; katseessa, kasvojen piirteissä kuvastui sellainen Jumalan rauha, joka saavutetaan ainoastaan kovilla taisteluilla, kalliisti ostetuilla voitoilla.