Samassa astui sisään muuan hovipoika ja ilmoitti piispa Hemming
Gaddin.
"Pyydä, piispaa astumaan sisään", sanoi Kristina; mutta hän lisäsi sanantuojan mentyä: "Olin väärässä, isä, mutta tahdon hyvittää sen."
Hemmingin olennossa oli jotakin vierasta, kun hän astui huoneeseen. Vanhaan munkkiin ei hän kiinnittänyt huomiota; hän kääntyi yksistään Kristinan puoleen, kun hän sanoi, että hänen Sten herralta saamansa kirje ei ollut viivyttänyt eikä jouduttanut hänen matkaansa. Tehtävän, jonka hän oli ottanut suorittaakseen Lyypekissä, oli hän täyttänyt ja oli nyt menossa vanhaan Rönöhönsä, mihin aikoi asettua.
"Sitä ette kai aio näin toivottomina aikoina?" sanoi Kristina.
"Täällähän on sota ovella."
"Siihen on olemassa ainoastaan yksi lääke, mutta siitä ei jalo herranne tahtone tietää mitään."
"Neuvot, joita elektus Hemming Gadd antaa, eivät voi olla muuta kuin hyviä — ja niitä kuuntelen aina ilolla."
"Enpä juuri usko; sitä paitsi ei Sten herra kuulemma ole kotona eikä minun aikani salli viivytellä."
"Ei edes tervehtiäksenne vanhaa ystävää", sanoi Kristina viitaten isä
Johannekseen.
"Vanhaa ystävää?…"
"Jonka kenties olette unhottanut!"