Johannes oli lopettanut, hän nousi pystyyn.
Piispa katseli häntä synkin katsein.
Johannes vastasi niihin nöyrällä, melkein rukoilevalla esiintymisellä. "Hemming!" kuiskasi hän.
Nyt suli viimeinenkin jäänriite. "Sinä olet voittanut!" huudahti piispa ja avasi sylinsä…
Koskettamatta sanallakaan, mikä oli saanut aikaan sellaisen muutoksen hänen mielentilassaan, alkoi piispa innokkaasti puhua, mihin oli ryhdyttävä maan puolustukseksi; oli aivan kuin kaikki hänen ajatuksensa olisivat syöksyneet valloilleen yli keinotekoisten patojen; Ruotsin kunnia ja sen puolustus vihollista vastaan, jota hän nyt näytti vihaavan yhtä paljon kuin ennenkin, oli ainoa asia, jolle hän eli ja josta välitti.
Seuraavana aamuna palasi Sten herra; hänen ilonsa ja hämmästyksensä oli suuri, kun hän tapasi vanhan rakkaan ystävänsä ja huomasi hänet mieleltään yhtä ystävälliseksi kuin ennenkin.
"Teitä meidän on siitä kiittäminen", sanoi Kristina isä Johannekselle.
"Minä puin ainoastaan hänen omat toivomuksensa sanoihin", vastasi tämä. "Hän tahtoi itse."
Mutta nyt oli turha vaiva yrittääkään saada Johannesta viipymään kauemmin. "Minulla on paljon toimitettavaa", sanoi hän, "ja minun täytyy kiiruhtaa."
"Onko kysymys arkkipiispasta?" kuiskasi Hemming.