Hemming Gadd taisteli itsekseen. "Nyt kuulette, etten ollut niin!" huudahti hän.
"Kuulen vain, että olette kovassa kiusauksessa!"
"Olen jo antanut myöten!"
"Ettehän toki!"
"Sitten teen sen nyt!"
"Sitä ette tee!"
"Mitä pirua te puhutte!" Hän polkaisi hurjasti lattiaa ja naulasi silmänsä pappiin.
"Tiedän, että kaikkivaltias Jumala on armahtava teitä äärimäisessä hädässänne samoinkuin te armahditte verta vuotavaa isänmaatanne!"
Ja vanha mies lankesi polvilleen, hän kohotti vapisevat kätensä taivasta kohden ja jatkoi: "Sinä, Herra, joka kaiken voit, taivuta hänen mielensä ja sydämensä, älä anna hänen tehdä tekoa, jota hän on kerran katuva tai tuomitseva, herätä jälleen eloon kaikki ne jalot ja suuret voimat, jotka liikkuvat hänen sielussaan! Vähän merkitsee se, että hänen kunniansa aurinko ihmisten edessä peittyisi pilviin! Tuhat kertaa pahempaa olisi, jos hän pettäisi sinut, Herransa ja mestarinsa. Hänen sielunsa autuuden tähden rukoilen, auta häntä vaikeana koettelemuksen hetkenä!"
Piispa kuunteli yhteen puristunein huulin, hän tahtoi paaduttaa sydäntään… mutta ääni, joka puhui, oli hänelle niin tuttu, se herätti hänen elämänsä kauneimmat ja parhaat muistot; Johanneksesta ei hän voinut sanoa, että tämä olisi koskaan pettänyt, ja lisäksi tuli, että sanat saivat vastakaiun hänen omassa povessaan; siellä asui petturi, jonka hän luuli aikoja sitten vaienneen, mutta joka nyt huusi äänekkäästi: "Älä rupea itse siksi, mitä olet tuominnut muissa!"