"Kiitos!"
"Sen mitä olette sanonut minulle, isä, tulen muistamaan niin kauan kuin elän", sanoi Kristina, kun hurskas Johannes oli jäähyväisiksi lukenut siunauksen hänen ylitsensä.
Niin lähti vanhus matkalle, levittääkseen rauhaa ja yksimielisyyttä kaikkialle, mihin ikinä menikin.
Piispa kummasteli niitä tietoja, joita Sten Sture jo oli saanut valtion asioista; kun hän viimeksi oli häntä puhutellut, oli hän ainoastaan hentomielinen poikanen, sitten rakastunut nuorukainen, nyt oli hänestä tuota päätä tullut ajatteleva mies, joka leimuavalla innolla puhui joko voittavansa tai kuolevansa.
Omituista kyllä sopi tämä seitsemänkymmenenkahden vuotisen miehen omiin mielipiteihin paremmin kuin molempain edeltäjäin varovaisempi käsitys oli koskaan sopinut; sitä juuri Hemming Gadd tahtoi, että asia kerrankin saataisiin loppuun, ja hän toivoi vain, että Ruotsin suurmiehet asettuisivat Tanskan lipun alle, saadakseen ilon hakata heidät kaikki maahan.
Sten Sturen ottaessa Kalmarin haltuunsa lupasi piispa puhua maan todellisille ystäville, että nämä saapuisivat aiottuun kokoukseen Tukholmaan kesäkuun lopulla. Tällä tarkoitti hän erittäinkin rahvasta, jonka keskuudessa hänellä vielä oli suuri vaikutusvalta kuten ennenkin.
Tässä tarkoituksessa lähti hän kiireesti kaupungista. Surullista sanoa: hän pelkäsi! Sankari, joka ei räväyttänyt silmäänsäkään, kun vihollisen miekka heilui hänen päänsä ylitse, hän mieluummin vältti naissilmien vihastunutta katsetta. Tosin tuumi hän itsekseen: "En ole luvannut mitään, hän voi kyllä olla oikeassa siinä, että jollen nyt tahdo tehdä sitä, niin on se minun asiani eikä hänen."
Ja niin lähti hän matkalle sanomatta jäähyväisiäkään; se harmitti Pernilla rouvaa, joka sanoi saapuneensa Tukholmaan ottaakseen hänet vastaan. Pernilla rouva ei tahtonut, että piispa menisi linnaan, ja kun tämä pysyi lujana aikeessaan, pumppusi hän vanhan miehen mieleen niin paljon myrkkyä ja sappea, että sen piti riittämän katkaisemaan kaikki ystävyyssiteet, ja kuitenkin miekkonen pyydystettiin. Tekikö sen kenties Kristina rouva?
Pernilla rouva olisi tuntenut itsensä imarrelluksi, jos olisi tietänyt, ettei kellään naisella ollut eikä kukaan voinut saada niin onnetonta vaikutusvaltaa piispa Hemming Gaddiin kuin Pernilla Klauntytär, ja tämän salaisuus oli, että molemmat tunsivat samaa kaivelevaa kaunaa ihmisiä kohtaan; piispan katkeruus johtui hänen kokemuksistaan, Pernilla rouvan sattumuksista, jotka melkein kaikki riippuivat hänestä itsestään.
Taasenkin oli Kristina jätettynä yksin; hänen täytyi päivittäin ottaa vastaan useita vieraita; mitä lähemmäksi ratkaisu joutui, sitä jyrkemmin seisoivat puolueet vastatusten.