LUOSTARIMUURIEN SISÄLLÄ.
Oli kylmä ja kuulas tammikuun päivä 1512; lumi narisi kävelijäin jaloissa ja auringon säteet säkenöivät jäätyneillä ikkunaruuduilla, sillä Vadstenassa oli jo ehditty sellaisia hankkia kaikkiin hyvävaraisiin taloihin, ja useimmat talot olivat hyvissä varoissa, siitä sai kaupunki kiittää luostarista koituvia suuria etuja.
Mutta kiittämättömyys on yhtä vanha kuin maailmakin, eikä Vadstena tehnyt mitään poikkeusta säännöstä, varsinkin kun kaupungilla oli suotuisammat ja paremmat olot kuin kaikilla muilla kaupungeilla ja sentähden suuremmat vaatimukset.
Mainittuna päivänä kohtasivat toisensa raatimies Reinhardin emäntä ja matami Elsa Olavintytär, juuri kun edellinen palasi torilta ja jälkimäinen oli aikeissa sinne tekemään ostoksia viikon varalle.
"Herran siunausta, sisko!" virkkoi jälkimäinen hieman pisteliäästi, harmissaan siitä, että tuli liian myöhään.
"Suuri kiitos, mutta tänään ei ole saatavissa mitusen mitään; kaikki menee luostariin kuten tavallisesti."
"Minusta näyttää siskon kori olevan täysi."
"Lampaan puolikas vain, muutamia nauriita ja lohen palanen, sellaista kyllä saa koko päivän."
"Mitäs vielä pitäisi!"
"Hyvänen aika, sellaisia makupaloja kuin luostariväelläkin on."