"Voitteko uskoa sellaista?" virkkoi Kaarina suuttuneena.
"Niin minulle on sanottu."
"Viekkaudella hänet houkuteltiin; kun me käsitimme juonen, vaihdoimme nopeasti vaatteita. Se pelasti hänet."
"Ja sinä?…"
"Minua on pidätetty täällä sentähden, että minua luultiin jaloksi rouvaksi; nyt kun juoni on paljastettu, lienen kai vapaa."
"Älä luule; ensiksikin on sinulla liian lipakka kieli voidaksesi vaieta siitä mikä on pidettävä salassa, toiseksi ei niin pian päästetä kauneinta lintua, minkä on saanut käsiinsä, ei ainakaan ennenkuin on leikattu siivet."
"Mitä tahdotte minusta!" huudahti Kaarina kiihkeästi. "Tahdon heti palata Tukholmaan."
"Siitä saamme puhua toisella kertaa", sanoi mies, katsellen häntä samanlaisin silmin kuin susi katsoo karitsaa, jota pitää kynsissään.
Mutta Kaarina muisti, että isä Mathias oli luostarissa katsellut häntä samoin, ja hän katsoi ritariin uhkaavasti kuten silloinkin, melkein kuin olisi tahtonut sanoa: "Varokaa itseänne!"
Ritari purskahti nauruun: "Sinä olet melkein menetettyä aarrettamme ehompi, ja omasta puolestani en ole tyytymätön asian tällaiseen käänteeseen."