Myöhään illalla saapuivat he Nyköpingiin. Herra Kaarle Alfinpoikaa oli nähtävästi odotettu, mutta ei katumuksentekijätärtä; kallisarvoinen turkisvaippa viittasi säätyläisnaiseen ja Pernilla rouva tahtoi mielellään tietää, kuka oli piilottunut mustan, läpinäkymättömän hunnun alle. Ritari ei juuri ollut tunnettu niin puhtaista tavoista, että olisi voinut uskoa jonkun jalon rouvan tai neitsyen turvautuvan hänen hoiviinsa. Pernilla rouva vei sentähden itse vieraansa kamariin, joka hänelle oli järjestetty, odottaen, että kaihtava huntu nyt putoaisi, mutta Kaarina piti sen yhä kasvoillaan, puhuen lupauksesta, jota ei saanut rikkoa.
"Nukutteko myös hunnutettuna?" kysyi Pernilla rouva pisteliäästi…
"Tekisin niin", vastasi Kaarina, "jollen nukkuisi hyvin sulettujen ovien takana."
Silloin jätettiin hänet vihdoinkin yksin, ja hän oli min väsynyt, niin väsynyt.
Hän rukoili pyhää madonnaa, hän ajatteli Penttiä ja valmistautui menemään levolle, kun hän kuuli jonkun sivelevän seiniä käsillään ikäänkuin tunnustellen eteensä… Kukahan se oli?… Ritariko vai Pentti?
Silloin kuiskasi ääni: "Kaarina."
"Pentti!"
"Aseta kynttilä niin, että näen avaimenreiän."
Kaarina teki niin.
"Pane nyt korvasi reiälle!"