"Julius toinen ei ole meille erittäin suosiollinen", sanoi hän. "Pietarinropo ei paisu meidän maassamme niin suureksi kuin pyhä valtaistuin toivoisi."
"Kootaanhan kuitenkin suuria summia."
"Mutta tie on pitkä täältä Roomaan ja suuri osa ei pääse kuunaan perille. Siitä huolimatta birgittiinikunta on suuressa arvossa ja meidän hospitaalimme Roomassa on niin hyvin hänen pyhyytensä kuin kardinaalienkin erityisessä suosiossa."
"Mutta se maksaa suuria summia."
"Tosin kyllä, mutta ei kunniakaan ole vähäinen."
"Emme ole vielä saaneet ketään ruotsalaista pyhimystä, paitsi pyhää
Birgittaa."
"Minulla oli armo puhua siitä hänen pyhyydelleen, ja hän teki minulle ymmärrettäväksi, että se riippuu pääasiallisesti siitä, tahdommeko ja voimmeko maksaa."
"Pyhän Katarinan jäännösten juhlallisesta arkkuunkätkemisestä maksoimme kaksi tuhatta tukaattia", puuttui konfessori vilkkaasti puheeseen. "Pyhäksijulistus nousisi varmaankin vähintään kuuteen tuhanteen; mutta sellainen juhla lisäisi niin suuressa määrin toivioretkeläisten lukua, että me heiltä varsin pian saisimme kokoon, mitä menettäisimme."
"On eräs toinen syy, joka kenties on vielä tärkeämpi ja merkitsevämpi", virkkoi Laurentius erityisellä äänenpainolla. "Tarkkaavalta katsojalta ei voi jäädä huomaamatta ajan vieraantuminen kirkosta."
"Mitä sanotte?" puuskahti konfessori. "Saksassa oleskellessani kuulin siitä yhtä ja toista. Toivokaamme ja uskokaamme, että pyhä neitsyt ja kaikki pyhimykset iät kaiket suojelevat ja varjelevat ainoaa autuaaksi tekevää uskoa, mutta meidän, hänen halpojen palvelijainsa, asia on kaikin voimin tukea ja kannattaa, mitä ajan pahuus tahtoo repiä maahan. Erittäinkin on meidän asiamme lohduttaa ja tukea heikkoja ja epäileväisiä. Uudet pyhimykset herättäisivät uutta eloisuutta, enkä minä ole säästänyt vaivojani saavuttaakseni, mihin niin kauan olemme pyrkineet."