"Ne hylkiöt", sanoi hän itsekseen, "kuinka he tahtovat pettää tämän rakkaan maan… Mutta minä en ymmärrä, miksi kruununprinssi tahtoo tehdä sen alusvaltioksi… Jos hän voi valloittaa sen, niin pakoittaa hän kai kansa paran kuuliaisuuteen, tahtoipa se tai ei… Ja kyllä hän saa olla varma siitä, että kuuliaisuus on lopussa niin pian kuin ruotsalaiset tuntevat itsensä kyllin vahvoiksi katkaistakseen kahleet. Nuo korkeat herrat ovat sentään hyvin yksinkertaisia, kun luulevat ketään voittavansa pelolla… Silmäinpalvelijoita, se on totta, mutta kääntyvätpäs he vain pois, min kuuliaisuus haihtuu kuin savu tuuleen."
Pikku Kaarina syventyi ensi kertaa elämässään filosofisiin mietiskelyihin; hän oli ammentanut ne omasta kokemuksestaan ja osaksi myös isänsä. Sen jälkeen huolellisesti pannessaan kirjeet kasaan toisteli hän mielessään kunkin sisältöä erikseen; siitä saattoi olla hyötyä, tuumi hän hiljaa itsekseen.
Silloin koputti joku ovelle.
"Pentti!" kuiskasi hän ilosta punastuen, ja paketti sai solahtaa hameentaskuun. "Avaa pian!"
"Kenelle?"
"Kaarina!"
Niin ei voinut mainita hänen nimeään kukaan muu kuin Pentti. Salpa vedettiin syrjään, mutta kuinka hämmästyikään hän nähdessään edessään vanhan pitkän palvelijattaren. Hän katsoi häntä tarkemmin; se oli tosiaankin Pentti, naiseksi puettuna.
"Jopas nyt", sanoi Kaarina ja kääntyi pois.
"Sitä odotinkin", virkkoi toinen katkerasti. "Sinua kyllästyttää nähdä minua… Ritari tiesi, mitä teki."
"Älä pane pahaksesi, Pentti", pyysi Kaarina hämmennyksissään; "hämmästys sen vain sai aikaan; tiedäthän, että rakastan sinua yksin yli kaiken."