"Sano sitten, että hän pukeutuu kärsivällisyyden sotisopaan; minä näytän hänelle esimerkkiä."
"Ja minun, Kaarina, onko minun pidettävä tätä pukua?"
"Ei, Pentti, sinun on kieltäydyttävä sitä enää ottamalta; sano, että minä olen nauranut sinulle vasten naamaa."
"Jospa tietäisit, kuinka vaikea on erota sinusta."
"Sitäkö en tietäisi?" sanoi Kaarina syvällä tunteella. "Mutta me olemme vaarojen ympäröimät ja meidän täytyy olla varovaisia."
"Niinpä hyvästi sitten!" sanoi Pentti ojentaen hänelle kätensä.
Kaarina painoi siihen omansa. Syleily, vielä suudelma ja niin he erosivat.
Vähän uneksivat he, miten ja missä he ensi kerran painaisivat poven povea vasten.
Nuorelle Kaarinalle kangasteli elämä ihanimmassa ruusuhohteessaan. Keväinen kukkeus vallitsi hänen mielessään ja ulkona luonnossa, ja aurinko säteili lämpimästi, ei polttavasti. Hän tahtoi olla onnellinen, sanomattoman onnellinen armaan Penttinsä rinnalla. Jos Pentti nyt olisi ollut täällä, olisivat he istuneet vieretysten käsi kädessä. Hän hymyili omille ajatuksilleen; unelma oli liian suloinen, niin ettei siitä tehnyt mieli herätä — hänelle ei ollut aikaa eikä tilaa olemassa.
Silloin koputettiin ovelle jälleen.