"Sellainen vaara voi olla tarjolla nyt, kun kirjeet ovat joutuneet hukkaan."
"Minä olen hukassa!" ähkyi hän.
"Ei nyt, kun kohtalo on kerran julistanut päätöksensä", virkkoi
Pernilla rouva. "Oma arkuutenne pakottaa toimintaan…"
"Ei koskaan, ei koskaan", valitti Sten herra.
"Lykätkää sitten syy minun niskoilleni", huudahti Pernilla. "Minä tunnustan avoimesti, ettette ole tiennyt mitään. Teidän tähtenne sallin heittää itseni vankeuteen, se kääntää huomion teistä pois eikä kukaan ymmärrä meidän pelanneen samaa peliä, ennenkuin Kristian kuningas on päässyt maan herraksi."
Mies tuijotti kummissaan häneen. "Tahdotteko todellakin sitä?" kysyi ritari.
"Otan mieluimmin täyden askeleen", virkkoi peloton nainen jälleen. "Nyt olen ottanut auttaakseni Tanskan oikeuksiinsa ja sitä paitsi kostaakseni monet yksityiset vääryydet. Jos tahtoo saavuttaa tarkoituksensa, ei auta niin tarkoin katsoa keinoja."
Sten herra tunsi itsensä masennetuksi, nöyryytetyksi. Hänen pikku vaimonsa oli ihmeellisesti kasvanut päätään pitemmäksi häntä, ja hänestä tuntui melkein varmuutta lähentelevältä otaksuminen, että vaimo oli tästedes tuleva hänen herrakseen.
Mutta kun pääasiasta oli päästy yksimielisyyteen, oli vielä keskusteltava erikoisseikoista. Oltiin heti yksimieliset siitä, ettei mitään kirjeenvaihtoa saanut tapahtua; oli lähetettävä varmoja suullisia viestejä, mutta viestinviejät itse pidettävä tietämättöminä niiden sanojen merkityksestä, joita heidän oli kuletettava. Jotta kaikki epäluulon aiheet poistuisivat, tahtoi Pernilla rouva, että hänen herransa näön vuoksi liittyisi sotapuolueeseen.
Sten herra painoi päänsä aivan pöytään kiinni ja häpesi, eikä hän suinkaan vähimmässä määrin hävennyt omaa itseään; mutta kun hän oli kohottanut jälleen päänsä, sanoi hän tahtovansa ajatella asiaa lähemmin.